Pääsin kuitenkin siinä mielessä vähällä, etteivät oireeni olleet mitään verrattuna siihen, mitä ne pahimmillaan voivat lukemani/kuulemani mukaan olla ensimmäisellä kerralla. Muutama hassu rakkula ilmestyi, joiden vuoksi päätin suunnistaa tutkimuksiin, mutten tässä vaiheessa vielä juurikaan älynnyt panikoida. Paniikki iski kyllä ihan täysillä sitten, kun olin ehtinyt hypätä tutkimuspöydälle, ja lääkäri totesi melkein samantien, että herpestähän tuo näyttäisi olevan. Söin viiden päivän kuurin, eivätkä fyysiset oireet vaivanneet minua juuri viikkoa kauempaa. Rakkulat eivät olleet vaivaksi oikeastaan missään vaiheessa, mutta jalkasäryn kanssa meinasin menettää malttini.
Olen pähkäillyt, että ilmeisesti tapauksessani on ollut kyse uusintainfektiosta, koska oireet olivat lievät ja vain toispuoleisia. Ensitartuntani lienee täten ollut oireeton, mikä tekeekin tarttumisajankohdan määrittämisen mahdottomaksi. En siis voi tietää, kuinka kauan olen voinut tartuttaa tautia eteenpäin, mikä tietenkin pahensi itsesyytöksiäni entisestään. Pahinta olikin se, miten raskaasti otin asian henkisesti. Tuntui, että matto oli vedetty lopullisesti jalkojen alta. Mietin, kuten niin monet muutkin aluksi, että parisuhdehaaveet voi saman tien heittää romukoppaan -ei tällaista saastaista huolisi enää kukaan. Juuri tuo saastaisuuden ja likaisuuden tunne oli jotakin aivan järkyttävää.
Onneksi minulla oli kuitenkin monta läheistä, joille pystyin asiasta kertomaan ja jotka suhtautuivat asiaan hyvin ymmärtäväisesti. Ilman heidän tukeaan asian hyväksyminen olisi ollut miljuunasti vaikeampaa. Toki asia mietityttää edelleen ja varsinkin tulevaisuus parisuhderintamalla -olenhan kuitenkin vasta vähän päälle parinkymmenen. Toisaalta olen kyennyt näkemään tartunnassani myös monia positiivisia vaikutuksia, etenkin mitä tulee koko elämänasenteeseeni. Haluaisinkin toivottaa tsemppiä ja jaksamista meille kaikille asian kanssa kamppaileville -ei lannistuta!
