Olen 23-vuotias nuori nainen ja mulla todettiin genitaaliherpes viikko sitten. Sain sen poikaystävältä, joka ilmeisesti on ollut taudin oireeton kantaja tai sitten oireet on olleet niin vähäisiä ja epämääräisiä, ettei hän osannut epäillä herpestä. Muhun se kuitenkin iski ja primääri-infektio oli melkoinen. Nousi korkeahko kuume, päätä ja silmiä särki, oksetti, oli virtsatieinfektion kaltaista kipua, lihakset kipuili, nivuset oli turvonneet ja kipeät, ja tietysti myös rakkuloita ilmaantui. Sain lääkäriltä viiden päivän Valtrex-kuurin joka tehosi nopeasti yleisoireisiin ja muutaman päivän jälkeen rakkuloihinkin. Nyt valtaosa niistä on jo poissa eikä enää kirvele/polta.
Henkinen ahdistus on ollut melkoinen, vaikka aluksi yritinkin ajatella tyyliin "se nyt on mussa eikä murehtimalla muuksi muutu". En voi kuitenkaan lakata murehtimasta ja pelkäämästä pahinta, kuten että mitä jos tauti alkaa uusiutua jatkuvasti ja tuhoaa seksielämän jne. Olen muutenkin luulosairasteluun taipuvainen, ja nyt sitten skenarioin kaikki mahdolliset kauhukuvat siitä, miten tartutan herpeksen myös muualle kehooni ja saan vielä aivokuumeen/aivokalvontulehduksen jne.
Voiko taudin kanssa koskaan relata, vai onko loppuelämä jatkuvaa tarkkailua ja varomista? Suhde mieheen, jolta tartunnan sain, on nyt hiukan vaakalaudalla (ei johdu herpeksestä, luotan kyllä häneen), ja pelkään toki sitäkin, voinko enää löytää uutta kumppania mikäli eroamme. Ikuinen kondomin käyttö ei innosta itseäni sen enempää kuin varmasti miehiäkään, vaikkakaan en toki tahdo tartuttaa herpestä eteenpäin. Ajatuskin tilanteesta, jossa uudelle kumppanille pitäisi kertoa taudista, ahdistaa.
