HSV vertaistuki

Rupesin pohtimaan, mikä on tämän foorumin tarkoitus ja mitä kaikkea hyötyä tästä voi olla...

- Vasta tartunnan saanut pääsee purkamaan tuntojaan anonyymisti ilman pelkoa, että tulisi arvostelluksi (pääsee kertomaan jollekin, saa pois sen sydämeltään)
- Vertaistuki kaikissa taudin vaiheissa (tuntee, ettei ole yksin)
- Tiedon jakaminen
- Selviytymistarinat, eli jo pitempään sairastaneiden toivoa antavat kertomukset
- Seuranhakuilmoitukset

Tulipa mieleen, että olisiko yksi tärkeimmistä se, että yleinen tietoisuus genitaaliherpeksestä lisääntyy? Meitä on täällä jo aika paljon! Tämä on tosi yleinen vaiva, ja ehkä tämän fooruminkin myötä aletaan ajatella, että tämä on ihan tavallinen juttu, jolle ei tarvitse paljon silmiä pyöritellä tai kulmia nostella.

MINULLE ainakin tämä on erittäin tervetullut sivusto! En varmaan selviäisi ilman tietoa siitä, etten ole yksin vaivojeni kanssa, että tähän ei kuole ja että tämän takia ei itseäänsä tarvitse tappaa koska se on käynyt/käy mielessä todella tiuhaan, etenkin kun alle ½ vuotta tartunnasta alhaalla ja tänään ylhäällä, niin ajatus elämän loppumisesta on hyvin keskeinen.

Kun muut pidempään(kin) sairastaneet kertoo tarinoitaan, tuntuu, että tämän kanssa voi selvitä, ja ettei tämä välttämättä tee elämästä niin täyttä helvettiä kuin aluksi olettaa.
Mutta kyllähän se aikansa vie, minullakin, ennenkuin tätä oppii edes vähän sietämään.

Voipi olla, että tänne kirjoittelee enemmän ne joilla eniten ongelmia hyväksyä elävänsä loppuelämänsä kera herpeksen kuin ne jotka pärjäävät viruksen kanssa niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Näin jää ne kannustavat kertomukset kuulematta ja voi tuntua, että eihän kukaan muukaan tämän sairauden kanssa pärjää.

Eli tahdon sanoa, että meitä asian kanssa sinut olevia on taatusti suurin osa.

Itse sairastan myös silmänpainetautia johon en itse pysty vaikuttamaan muuta kuin jokapäiväisellä silmätippojen käytöllä. Sairaus pahimmassa tapauksessa sokeuttaa. Jos saisin valita esim herpeksen ja glaukooman välillä niin ehdottomasti valitsisin herpeksen. Enpä ole tuon glaukoomankaan kanssa epätoivoon vaipunut vaan hoidan parhaani mukaan ja käyn säännöllisesti tutkimuksissa. Turha asioita etukäteen murehtia.

Ja kehottaisin kaikkia jotka täällä kertovat harkitsevansa itsaria herpeksen takia kipin kapin ammattilaisen puheille! Asian kanssa on vaan opittava elämään. Elämä on täynnä yllätyksiä ja vastoinkäymisiä, eikä herpes ole pahimmasta päästä. Seksi ja läheisyys on toki perustarpeitamme mutta ei elintärkeitä.

mellifera kirjoitti:Voipi olla, että tänne kirjoittelee enemmän ne joilla eniten ongelmia hyväksyä elävänsä loppuelämänsä kera herpeksen kuin ne jotka pärjäävät viruksen kanssa niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Näin jää ne kannustavat kertomukset kuulematta ja voi tuntua, että eihän kukaan muukaan tämän sairauden kanssa pärjää.

Eli tahdon sanoa, että meitä asian kanssa sinut olevia on taatusti suurin osa.

[ ... ]

Ja kehottaisin kaikkia jotka täällä kertovat harkitsevansa itsaria herpeksen takia kipin kapin ammattilaisen puheille! Asian kanssa on vaan opittava elämään. Elämä on täynnä yllätyksiä ja vastoinkäymisiä, eikä herpes ole pahimmasta päästä. Seksi ja läheisyys on toki perustarpeitamme mutta ei elintärkeitä.

Komppaan keskimmäistä lausetta. Mutta on pakko sanoa, että itse en uskalla puhua tästä ammattiauttajankaan avustuksella. Olen kyllä puhunut asiasta kerran, pari, kun hsv on ollut aktiivisena ja hän on huomannut hankalan liikkumiseni, mutta siitä ei ollut hyötyä, terapeutti kun ei itsekään oikein tiennyt sairauden herkästä tarttuvuudesta, eikä oikein keksinyt siihen mitään lohdullista sanottavaakaan, jonka vuoksi en koe, että minua välttämättä ymmärrettäisiin missään muuallakaan, paitsi täällä. Juuri tämäkin painaa tässä sairaudessa - kun ei siitä vaan uskalla puhua ilman että kyyneleitä alkaa pakkautumaan silmänurkkiin.

En vain kykene hyväksymään, tunnen genitaalialueen muuttuneen sellaiseksi paikaksi joka on niin likainen että ajatuskin mistään halaamisestakin tuntuu nykyään vastenmieliselle, ja kun toinen turhautuu siitä, tulee taas itku. Minä haluaisin läheisyyttä, ja olin ennen hyvin kainaloon menevä ja seksuaalinen, mutta herpesten tultua minusta on tullut ihminen, joka haluaa lähinnä linnoittautua kotiinsa ja kuolla pois sen sijaan, että kävelee katkerana kadulla ja ajattelee että elämä oli, ja meni, ja vihelsi mennessään. Eikä tähän oikein tunnu auttavan sekään, että menisin eri ammattiauttajalle.
Mistä hän voi tietää mitä käyn läpi ellei sairasta itse? Eikä tätäkään asiaa kehtaa kysyä. "Anteeksi, mutta onko sinulla tätä, joten tiedätkö tämän kivun?"

Tarkoitus ei ole kuulostaa vittumaiselta taikka ampua alas ehdotuksia, mutta oikeasti tuntuu joskus, että herpestä sairastaville pitäisi olla omanlaisensa tukiryhmä. Vähän niinkuin AA taikka NA.
Sen menekistä en tiedä, mutta kyllä sukupuolitauti, etenkin pysyvät sellaiset, voi tehdä elämästä niin kurjan, että tällainen tuki voisi olla hyödyksi.

,Toi on totta että välttämättä jollain tk kriisityöntekijälläi psykologilla tai perus psykoterapeutilla ei ole tietoa herpeksestä. Varmaan seksuaaliterapeutilla olisi ja hän pystyisi auttamaan tuossa tunteessa, että ajattelet itseäsi likaisena ja voisi auttaa siinä miten löytää oma seksuaalisuus uudestaan. Jokatapauksessa ei ole tarpeen, että terapeutti tietää tästä taudista ollakseen pätevä. Terapeutin pitkäntähtäimen ideahan olisi pystyä auttamaan sinun persoonaasi kehittymään siten, että sinun mieli pystyisi olemaan salliva itseäsi kohtaan, voisit nähdä asioita laajemmasta näkökulmasta, voisit löytää sen miten elämän kokemukset vahvistavat sinua ja voisit hoksata elämäsi voimavarat tämän kamppailun voittamiseksi. Jotain tämän kaltaitaista? Toki vertaistuki on aina erikseen ja sekin on tärkeää ja alkuun melkein parempaa kuin mikään terapia. Kaikkihan eivät edes tarvitse terapiaa, vaan alkushokin jälkeen pystyy asian omaksumaan ja jatkamaan elämää normaalisti yhtä kokemusta vahvempana. Alkushokkiin on hyvä saada vertaistukea, että oppii neuvot ja niksit miten elää tämän kanssa.
Itse näen ammatissani niin paljon ihmiskohtaloita, että voin myös vaan kiittää onneani että olen päässyt elämässä näin "helpolla".Tosin minäkin olen paljon sairastellut ja 2 vuotta elämässäni tein jo töitä sen eteen mieleni kanssa etten koskaan pysty enää palamaan vanhaan työhöni ja harrastusteni pariin. Ajattelin että kun en voi mitenkään vaikuttaa silloiseen tautiini niin siinä voin ainakin helvetti taistella vastaan, että se tauti ei minulta vie mielenterveyttäni! Onnistuinkin välttämään masentumisen ja luovuttamisen. Onneksi sitten kuitenkin löytyi lääke ja lääkäri jonka avulla paranin. Minäkin ottaisin koska tahansa "vain" herpeksen. Tämä ei ole vienyt elämästäni mitään, mistään en ole luopunut enkä ole kokenut ettäkö olisi jotain mihin en voisi ryhtyä herpeksen takia.

Mielestäni herpekseen sairastuminen täyttää kaikki traumaattisen kriisin merkit ja niiden ymmärtämiseen on kriisityöntekijöillä riittävästi työkaluja.

Tunnistatteko itsenne ja oman sairastumisenne näistä:
https://www.tukinet.net/aineisto/aineis ... mpl?id=621
?