Pitkässä suhteessa reilu 16v eläneenä, minut erotettiin miehestäni ja päädyin hukkateille sinkkumaailmaan.
Kepposet opin nopeaan ja yritin aina muistaa tuon turvaseksin.
No mutta, nyt sitten rauhoituttuani yllättäen lyhyen suhteen päättymistä itkiessäni sain tämän pienen inhan vaivan....jota ensin hiivana lääkittiin, kun ei matsannut ihan tyyppipuhtaaseen herpeseen....minulla kun vain kaksi näppyä ja eka kertaa
Gynegologi sanoi että odottele nyt jos niitä tulee lisää ja sitten vasta kokeisiin..seuraavan päivänä virtsaaminen ei oikein ollut mukavaa
Täytyy sanoa että netti on oiva paikka hankkia tietoa asiasta, mutta se henkinen puoli...mistä siihen saa tukea?
Gynegologini, jolta en lääkkeitä saanut, totesi vain että se on sellainen riesa sitten...no kiva...varmasti totta...
Diagnoosi on inhottava, vaikka sen jo mennessään arvaa, se tuntuu maailman lopulta, elämän lopulta tms.
Hassuinta on juuri se sellainen itsensä likaiseksi, pilaantuneeksi tunteminen.
Sitten mietin, että itse olen tietoisesti ottanut riskin kahdenkin eri kumppanin kanssa, tietäen että heillä on tämä oireillut joskus, minulla ei aiemmin ikinä, ihan vaan sen takia että olen heistä pitänyt paljon...no nyt voi miettiä että tekisinkö toisin...ehkä...kaatunutta maitoa on turha käydä itkemään..
En siis hylännyt heitä tämän taudin takia...ehkä minäkin sellaisen kumppanin vielä löydän
Toivoisin kirjoituksia aiheesta ja sen vierestä, vaikka s-postiakin kohtalon tovereilta, mukavilta miehiltä tietenkin
Noin muutoin se ei kai auta kun jatkaa taaperrusta etiäpäin uusiin haasteisiin vaikka nyt kaksi päivää diagnoosista, tuntuu että mikään ei huvita...
